Historia
Alueella on paljon kulttuurimuistoja, jotka liittyvät luonnonvarojen hyödyntämiseen. Ne todistavat paikallisväestön käyttäneen aluetta jo varhaisina aikoina, siitä lähtien, kun jäätikkö 10 000 vuotta sitten vetäytyi pois, tähän päivään saakka. Maankohoaminen, ohut maaperä ja vähäinen kasvittuminen antaa mahdollisuuden tutkia asutuksen kehittymistä ja jälkiä kauas ajassa taaksepäin. Useimmat asutuksen kulttuurimuistot sijaitsevat lähellä merta.
Melkein jokaisen Varangin vuonon ja niemimaan ulkolaidan lahden rannoilla on asutuksen jälkiä vanhemmalta ja nuoremmalta kivikaudelta, varhaiselta metallikaudelta, rautakaudelta ja keskiajalta. Kalan, vesilintujen ja merinisäkkäiden pyynti on ollut tärkeää. Nuoremmalta kivikaudelta, varhaiselta metallikaudelta ja keskiajalta lähtien osoittavat merenrannan asumukset, että peuran metsästystä ja pyyntiä on harjoitettu näistä asumuksista käsin.
Kansallispuiston sydämestä on löydetty kivikautinen asuinalue ajalta 5800 eKr., todennäköisesti villipeuran metsästystä varten.
Varangin niemimaan kansallispuiston laaksoissa ja Tenolle saakka ulottuvalla alueella on rekisteröity 4000 pyyntihautaa ja useita johdeaitajärjestelmiä, joten pyynnin on aikojen kuluessa täytynyt olla erittäin laaja-alaista. Pyynti päättyi siihen, että villipeura metsästettiin loppuun tältä alueelta 1600-luvulla
Pyyntihaudat oli sijoitettu peuran kesä- ja talvilaitumen välisille muuttoreiteille, usein järvien ja soiden välisille kannaksille, mistä porot ylittivät laaksoja.
Pyyntihautasarjoja on todennäköisesti rakennettu ja käytetty pitkän aikaa. Kansallispuistossa on johdeaitajärjestelmä Kjøpmannskjølen hyvin tunnettu. Alueilla on myös hajallaan sijaitsevia johdeaitoja.
Kansallispuistossa on koko joukko ampumapiiloja ja saamelaisia uhripaikkoja ajalta ennen kristinuskon tuloa. Sieltä on rekisteröity myös haukanmetsästyspiiloja, joita käytettiin haukkojen vangitsemiseen.
Pomorimiehistö. Foto: J. Larsen . Digitalt Museum.
Hamningberg 1912 . Digitalt museum.
Kalansaanti loi asutusta
Runsaat kalansaaliit merestä edistivät ihmisten asettumista ravinnon ja tulojen hankkimis-mahdollisuuksia tarjoaville alueille. Persfjordenin ja Syltefjordenin maisemansuojelualueella on ollut joukko paikkoja, joissa on ollut vakituista asutusta ja kalan vastaanottoasemia, joista nykyään ei ole näkyvissä jälkiä. Ytre Syltevikan luonnonpuistossa on jopa kahden kirkon perustat, ja täällä arktisen rannikkoluonnon armoilla on jälkiä asutuksesta kautta aikojen keskiajalta lähtien. Merinisäkkäillä oli myös aikakautensa resurssina, ja niitä verotettiin niin raskaasti, että ne hävisivät vuonosta, kun tehokkaat kranaattiharppuunat keksittiin ja sijoitettiin höyrykoneellisiin valaanpyyntialuksiin.
Suomalaisten maahanmuutto
1700- ja 1800-luvulla Varankiin muutti suomenkielisiä Suomen pohjoisista osista ja Ruotsin koillisosista.
Kielestä kehittyi vähitellen norjan ja suomen sekoitusta, jota nykyään kutsutaan kveeniksi. Annijoki, Vesisaari ja Kallijoki ovat tyypillisiä alueita, joihin suomalaiset maahanmuuttajat asettuivat asumaan. He elättivät itseään pienillä tiloilla yksinkertaisella maanviljelyllä tunturilaitumia hyödyntäen, ottamalla turvetta polttoaineeksi ja kalastamalla vuonossa.
Ihmiset kutsuvat itseään myös norjansuomalaiksi eli suomalaisten maahanmuuttajien jälkeläisiksi. Tutustu Varangin kveeni-/norjansuomalaiskulttuuriin! Suosittelemme käyntiä vesisaarelaisessa museossa «Ruija Kvenmuseum». 
Pomorit
1700-luvulta Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917 käytiin pomorien kanssa laajaa kauppaa Pohjois-Norjan rannikolla.
Virallisesti pomorikauppa alkoi vuoden 1740 vaiheilla, mutta on lähteitä, joiden mukaan kaupankäyntiä on ollut jo 1600-luvulta lähtien.
Pomorit tulivat Vienanmereltä Venäjältä tuoden mukanaan ruis- ja vehnäjauhoja ja kauraryynejä ja muita hyödyllisiä tuotteita, kuten suolaa. Pomorit ostivat kalaa, erityisen kiintoisaa oli ruijanpallas, kolja ja turska, mitä he suolasivat laivalla.
Sandfjordnesetin luonnonpuistossa on hautausmaa, jonka oletetaan olevan peräisin pomoriajalta.
Pomorialus Digitalt Museum.
Foto: Konrad Nielsen, Digitalt Museum
Poronhoito syrjäytti asteittain peuranmetsästyksen
Niemimaan poronhoito on voinut syntyä peuranpyynnin perillisenä, kun pyynti kiellettiin vuonna 1600. Villipeura tuhoutui todennäköisesti metsästyksen ja pyynnin vuoksi 1600-luvulla. Suuri määrä ampumapiiloja, pyyntihautoja ja kivisiä johdeaitoja kertoo siitä, että peura on ollut tavoiteltu luonnonvara Varangin niemimaalla.
Nykyinen kesyporo on osoittautunut eroavan geneettisesti entisaikojen peurakannoista. Vanhojen sarvien analyysit osoittavat, että nykyiset porot ovat todennäköisesti tulleet alueen ulkopuolelta. Emme tiedä tarkasti, milloin poronhoito alkoi Varangin niemimaalla.
Kesälaitumet olivat 1600-luvulta vuoteen 1852 Varangin niemimaalla, ja talvilaitumet Inarissa ja Utsjoella. Kun Suomen vastainen raja suljettiin ja talvilaidunalueet sulkeutuivat, porojen mahdollisuus laiduntaa mäntymetsissä katosi.
Ennen moottorikelkkojen aikaa poroja paimennettiin jalkaisin, ajoporolla ja pulkalla ja hiihtäen. Porolaumat olivat kesympiä kuin nykyään, ja laiduntaminen keskitettiin rajoitetuille alueille kerrallaan. Aitaukset eivät myöskään olleet tarpeen, koska porokoirien avulla suhteellisen kesyt porot saatiin kootuksi eri työvaiheissa. Todennäköisesti vaatimia lypsettiin luonnollisille kokoamisalueille, kuten niemiin koottuina. Alueilla, jotka ovat aiemmin olleet porojen kokoamisalueita, on usein hieman runsaampi kasvillisuus porojen lannan ansiosta. Sellaisilla alueilla voi olla myös jälkiä tulisijoista ja säilytyskuopista. Bergebydalen-laaksossa heti kansallispuiston länsipuolella on alue, johon poroja on voitu koota lypsämistä varten.
Ennen moottorikelkkojen aikaa porot merkittiin kesä-heinäkuussa ja otettiin kiinni suopungeilla. Samalla joitakin poroja teurastettiin, jotta saatiin hienoa nahkaa ja turkista. Syksyllä porot koottiin uudestaan teurasporojen erottamista varten. Liha kuljetettiin alas tunturista ja myytiin paikallisille. Teurastus voitiin aloittaa vasta pakkasella, koska siihen aikaan ei ollut pakastimia.
Moni asia muuttui moottorikelkan myötä. 1950-luvulla rakennettiin useita erotusaitoja eri puolille aluetta, muun muassa Gjelhaugeniin, Ordoon ja Ryggfjelletiin. Toisen maailmansodan aikana poroluku väheni suhteellisen voimakkaasti.
Vähemmän intensiivinen paimentaminen kesälaitumella ja suuremmat laumat johtivat siihen, että porot tulivat vähemmän kesyiksi, minkä vuoksi otettiin käyttöön erotusaidat porojen kokoamiseen. Porolaumat kasvoivat taas 1970-luvulla, ja olosuhteet olivat otolliset mekanisoimisen lisäämiseksi moottorikelkkaa ja mönkijää käyttämällä. Nykyään porot kootaan syysteurastusta varten suurehkoon Krampenesin erotusaitaan.
Monin paikoin kansallispuistoa löydät alueita, jotka kertovat pitkäaikaisesta käytöstä. Siellä on jälkiä erotusaidoista, vanhoja kammin paikkoja ja kodanpohjan kivirenkaita kesäasuinpaikoilla. Vanhaan aikaan asuttiin pidempään tunturissa ja oltiin riippuvaisempia kodista, mökeistä ja kammeista.
Poro on edelleenkin huomattava monien käyttötavaroiden raaka-aine. Taljaa käytetään makuualustaksi, jalkineiksi ja vaatteiksi, sarvista tehdään käyttöesineitä jne. Saamenkäsityön harjoittajat pitävät yllä perinnettä, jonka mukaan koko poro hyödynnetään.
Tutustu Varanginvuonon rannikon poronhoidon historiaan ja merisaamelaiseen kulttuurihistoriaan museossa nimeltä Várjjat Sámi Musea – Varanger Samiske Museum. Museo esittelee myös saamelaisten esihistoriaa sekä saamelaista käsityötä ja käyttötaidetta (duodji).
Kulttuurimuistoja: peuranpyynnin ampumapiilo ja johdeaitoja Foto: Sametinget
Korvanen, Hallonen ja Tapio Oksen luona heinänteossa tunturissa. Foto: Digitalt museum
Vuodesta 1850 nykypäivään
Ennen traktoria ja apulantaa kylien asukkaat korjasivat erittäin tehokkaasti tunturiniittyjen heinää. Esimerkiksi Annijoella oli joka tilalla tavallista pitää 1–3 lehmää ja lampaita. Kanat ja vuohet olivat myös yleisiä. Yksi lehmä vaatii 5–6 hevoskuormallista heinää. Ne, joilla oli hevonen, voivat pitää suurinta karjaa, koska he pääsivät kauemmas tunturiin korjaamaan heinää suoniityiltä ja kuljettamaan sitä kotiin. Keväällä lampaiden ravintoa jatkettiin keittämällä heiniä ja kalanpäitä ja ruotoja rehuksi.
Sekä vuonon että tunturin antimet antoivat mahdollisuuden pitää karjaa meren rannan pientiloilla.
Suomalaiset maahanmuuttajat toivat mukanaan maanviljelysosaamista, ja niittyjä raivattiin pelloiksi. Härkiä käytettiin vetojuhtina, hevoset yleistyivät vähitellen. Useimmilta kylän läheisiltä soilta korjattiin heinää, ja lähimmiltä soilta nostettiin turvetta polttoaineeksi. Heinänkorjuu tapahtui elo- ja syyskuussa, ja niiltä, joiden niityt olivat kauimpana tunturissa, työ vei eniten aikaa.
Oli tavallista, että heinäniittyjen luo rakennettiin kammeja, mutta toisetkin saivat käyttää niitä muina aikoina vuodesta. Heinä kuivatettiin yleensä maassa parin viikon ajan, minkä jälkeen mentiin tunturiin nostamaan heinät suovaksi. Heinäkuormat ajettiin kylälle hevosella ja kärryillä niin pian, kuin suot jäätyivät syystalvella ja saatiin ensilumi. Märillä soilla heinät nostettiin haasiaan.
Hevosta ja kärryjä käytettiin usein, kun mentiin hillankeruuseen. Oli tavallista, että koko perhe osallistui marjastamiseen, ja perheen aikuiset ja lapset saattoivat viipyä toista viikkoa kerrallaan tunturissa. Hillat olivat perheille tärkeä taloudellinen tekijä 1960-luvulle saakka. Riekkojen ansapyynti talvella oli myös tavallinen lisätulo ja saattoi olla tärkeä tulonlähde Punaketun nahan hinnat tekivät ketusta pienriistan metsästäjille halutun saaliin, kunnes nahkojen hinnat romahtivat 1970-luvulla.
Charles Harjo turvesuolla. Foto: Niskaniity Skallelv
Foto: Geir Østereng
Toinen maailmansota
Saksalaiset valloittivat Varangin niemimaan toisen maailmansodan aikana. Persfjorden- Syltefjordenin maisemansuojelualueella Komagdalen-laaksossa kansallispuistossa sattui koko joukko dramaattisia tapahtumia. Sekä Bjørneskar-majalla että Heimdalissa (Kjølstua) oli partisaanien ryhmillä piilopaikkoja jonkin aikaa. Saksalaiset rakensivat monia niemiä ja ulkonemia puolustusasemiksi ja rannikkopattereiksi, joihin oli sijoitettu paljon sotilaita.
Vuoreijasta ja Båtsfjordista on paljon dramaattisia kertomuksia partisaanien kohtaloista. Monet heistä olivat kibergiläisiä, jotka pakenivat Kalastajasaarennolle Venäjälle avustaakseen vastarintataistelua liittoutuneiden puolella Saksan miehitystä vastaan Norjassa ja Varangin niemimaalla. Useimmat heistä lähetettiin takaisin venäläisten tähystäjiksi (partisaaneiksi) raportoimaan piiloistaan Kirkkoniemeen purjehtivista saksalaisten sotamateriaalisaattueista. Monet partisaanit uhrasivat henkensä vastarintataistelussa, kun saksalaiset vähitellen saivat heidät käsiinsä.
Kansallispuistossa ja sen laitamilla on useita toisen maailmansodan aikaisia lentokoneen hylkyjä.
Suosittelemme käyntiä partisaanimuseossa Partisanermuseet Vuoreijan Kibergissä.
Nykyinen tunturialueiden hyväksikäyttö
Varsinkin ne laaksot, jotka päätyvät mökkialueisiin, ovat ahkerassa käytössä. Joista kalastetaan lohta, tunturista metsästetään riekkoja ja poimitaan marjoja. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi Komagdalen, Kallijoki, Annijoki, Persfjorden, Sandfjorden ja Syltefjord-laakso. Paljaan maan reitit Nessebystä Bergebyvatn-järvelle ja Annijoen Nerslåttaan sallivat moottoriajoneuvon käytön kansallispuiston rajoille melko pitkälle tunturiin, ja niitä käytetään järvikalastuksessa, lohen kalastuksessa, marjastuksessa, riekonpyynnissä ja hirven metsästyksessä
Helposti tieltä saavutettavia marjastusalueita käytetään eniten. Vaikeimmin saavutettavia marjastusalueita kansallispuiston sydämessä käytetään vähemmän kuin ennen.
Kesäkuun lopusta alkaa lohen- ja järvikalastuksen vilkkain aika. Elokuun alussa kansa vaeltaa sankoin joukoin soille poimimaan hilloja ja rinteille poimimaan variksenmarjoja ja mustikoita. Elokuun 21. päivästä alkaen valmennetaan mielellään lintukoiria 10. syyskuuta alkavaa riekonmetsästystä varten, jonka ensimmäisellä viikolla pyyntiin lähtijöitä on paljon. Hirvenmetsästyskausi on syyskuun 25. päivästä marraskuun alkuun. 13 lupa-aluetta kattaa kansallispuiston alueen. Hirvenmetsästyksestä on tullut toimintaa, jota yhä suurempi osa paikallisväestöä arvostaa sekä elämyksen että tuoton vuoksi. Hirvenliha kattaa monen perheen lihantarpeen ympäri vuoden.
Laaksot, joiden jokiin nousee merikalaa kudulle, ovat lohenkalastajien suosiossa. Useimmista joista voi saada lohta, merinieriää, meritaimenta, kyttyrälohta ja taimenta. Jokien hoitovastuu on paikallisilla metsästys- ja kalastusyhdistyksillä. Muutamat harvat järvet ovat hyviä kalavesiä, mutta ne ovat vaikeapääsyisiä. Viimeisinä 50 vuotena on perhokalastus tullut yhä suositummaksi urheilukalastajien keskuudessa. Verkkokalastus oli ennen yleisempää kansallispuiston reunavyöhykkeen isommissa järvissä, kuten Bergebyvannet-järvessä. Mökkiyhdistys suorittaa nykyään Ordo-järvessä hoitokalastusta rysillä.
Pikkulohen kalastaminen on suosittua toimintaa. Foto Randul Valle.
Raaka-aineen hankkiminen duodji-tuotteille (saamelaiselle käsityölle) oli tavallisempaa ennen. Tunturimittarin toistuvat hyökkäykset 2000-luvulla ovat aiheuttaneet suurten koivumetsäalueiden kuoleman niemimaan eteläpuolella, ja tämän vuoksi raaka-aineen ottaminen koivumetsästä on vähemmän miellyttävää.
Muutoin käyttö liittyy yksinkertaiseen ulkoiluun, kuten vaeltamiseen ja jalkaisin teltta mukana tehtyihin kalaretkiin tai vaelluksiin, joissa yövytään autiotuvissa niemimaan pohjoisosassa tai Hamningbergin seudulla rannikolla. Kesäaikaan kansallispuistoon liikutaan eniten Annijoen, Nattfjelldalenin, Komagdalenin ja Sandfjorddalenin kautta. Finnmark friluftsrådin valikoimat ”helmiretket” houkuttelevat erityisen paljon vaeltajia joillekin alueille.
Talvisin liikutaan jonkin verran moottorikelkoilla avoimilla moottorikelkkareiteillä, joita on muutamia kansallispuistossa. Kunnat ovat vastuussa reittien viitoittamisesta, avaamisesta ja sulkemisesta. Osa liikkumisesta liittyy pilkkimiseen, ja muuten huviajeluun. Sää voi usein olla vaihtelevaa, ja reiteillä ajaminen vaatii hyvän valaistuksen. Ajajan tulee perehtyä kutakin reittiä koskeviin sääntöihin etukäteen.
Hiihtäminen sekä Vesisaaren hiihtostadionilta että Annijoelta Kukkulalle 345 mpy on suosittua maalis- ja huhtikuussa. Perillä on «appelsiinikoju», josta on näköala sekä kansallispuistoon, Annijokilaaksoon että Varanginvuonolle.